OPISKELIN muusikoksi Torniossa 2009–2012. Asuin ilmaiseksi koulun asuntolassa, elin puoli-ilmaisilla lounailla, tupakalla ja kahvilla. Ensimmäiset oppilaani, poikkihuilistit ja laulajat, sain vuonna 2010. Yksi syy opetustöiden aloittamiseen oli opiskelijan rahapula ja toinen se, että moni muukin opetti keikkailun ohessa. En suunnitellut opettajan uraa, mutta tällä hetkellä ilman opetustöitä minulla olisi vain satunnaisia kirjoitustöitä. Ovatko nämä nyt niitä oikeita töitä?

Viimeisimmät 10 vuotta olen tehnyt, esittänyt ja julkaissut omaa musiikkiani. Olen toiminut keikka- ja studiomuusikkona. Olen järjestänyt ja juontanut tapahtumia. Olen opettanut musiikkia, laulua ja lauluntekoa. Olen työskennellyt turvatarkastajana, liikunnanohjaajana, hyllyttäjänä, myyjänä, blokkarina ja baarimikkona. Muissa kuin musiikki-, kulttuuri- ja opetusalan töissä parempaa on ehdottomasti ollut se, että sovittu työ on toteutunut ja työstä on saanut palkkaa. Työ ei ole ollut elämäntehtäväni ja se on ollut vapauttavaa, mutta tuntunut väärältä. Olen ollut väärissä töissä.

MUSIIKINTEKIJÄN, esiintyjän ja opettajan työnsä suunnitteluun ja valmisteluun käyttämästä ajasta heruu harvoin korvausta. Ja kuitenkin minun pitäisi olla kiitollinen, jos opetusaika on edes osan vuodesta kaksi oppituntia viikossa. Ei saa valittaa! Itsehän olen alani valinnut. Sitä paitsi lähi- ja sairaanhoitajille on aina töitä! Putkimies on erimies. Kyllähän siivoojaksi pääsee vaikka heti nollatuntisopimuksella. Mutta missä vaiheessa teen musiikkia, luon ja elän – niin, että tuntuu oikealta?

Vereni on aina vetänyt musiikin pariin, joten esiintymisten lisäksi raavin leipäni murusia useilta eri työnantajilta – suhaan ympäri maakuntaa kymppien perässä. Opetustyöt ovat useimmiten määräaikaista pätkää. Ensi viikolla olen menossa työhaastatteluun virkaa varten. Jos saisin tämän työn, pitkä ja raskas epävarmuus päättyisi. Mutta mitä jos vain luulen, että tarvitsen varmuutta ja pysyvyyttä? Mitä jos viran myötä vapauteni ja luovuuteni surkastuu ja rapisee pois?

VOISIN JUHLISTAA tänä vuonna 10-vuotista taivaltani laulaja-lauluntekijänä. Todennäköisesti juhlin julkaisemalla toisen kokopitkän albumini – jos apuraha- tai mesenaattikampanja natsaa. Jo ennen pandemiaa omakustanneartistina ja tietoisesti marginaalissa uiskentelevana olen harkinnut lopettavani musiikkini julkaisemisen. Teen oikeita töitä, palkatta. Maksan kyllä muille, mutta kukaan ei maksa minulle, eikä nyt ole keikkoja kompensoimassa.

Eräs oppilaani oli närkästynyt, kun kaikki musiikkini ei ole YouTubessa. Yritin selittää, etten saa sieltä euroakaan, mutta suoratoistopalveluiden kautta ehkä jonkun sentin. Parikymppinen oppilaani ei osaani ymmärtänyt, ei edes sitä, että minä olen se joka päättä kaikesta musiikkiini liittyvästä – myös siitä, julkaisenko sitä ollenkaan missään, ikinä. Artisti maksaa, jos voi ja jaksaa!

ME TEEMME oikeita töitä, vaikka tällä hetkellä työtämme ei arvosteta ja arvoteta sen ansaitsemalle tasolle. Toivottavasti pandemian hellittäessä jonkinlainen nousukausi ryöpsähtäisi valloilleen. Haluan uskoa, että meitä musiikintekijöitä ja esiintyjiä tarvitaan vielä kipeämmin kuin koskaan. Toivon, että musiikkialalla toimivien taloudelliset tappiot korvataan ja henkiset haavat paikataan. Arvet toki jäävät, mutta me selviämme kyllä. Yhdessä.

Dimi Salo
Kirjoittaja on suomalais-kreikkalainen laulaja-lauluntekijä, muusikko ja musiikkipedagogi. Hän asuu Oulussa.